maanantai 11. syyskuuta 2017

Rakkaushaaste 2/7 Kesäillat

Kesäiltana on helppo rakastaa
Kesäilta ei tunnu ainoastaan lempeältä iholla. Se menee jonnekin luihin ja ytimiin aivan kuin loskailman kylmyys. Kylmällä käpertyy ja kantaa näkymätöntä suruhuntua, kesäiltana sen sijaan rakastaa kaikkea ympärillään kepeästi ja kuplien. Takapihan tulppaaneja, hiekkaleikkejä patiolla, valoa ja varjoja arkisessa keittiössä. Kumppanin murjaisut kikattavat kaksin verroin eikä pitsa ja punaviini maistu milloinkaan yhtä hyvältä. Kesällä en ole ensi kertaa rakastunut. Ne tunteet ovat roihahtaneet syysmyrskyssä ja väkevöityneet valkoisissa maisemissa. Sulattaneet apeuden suruhunnun alla. Kesäiltana nautin tuloksista, kuin työläinen lomastaan. Otan hedelmäkorin viereen ja nautin kirsikat kakusta.

Kesästä on jo pieni ikuisuus ja käpertymisen aika alkaa taas:)


Bianca**

lauantai 9. syyskuuta 2017

Rakkaushaaste 1/7 Lapset

Facebookissa pyöri jokin aika takaperin rakkaushaaste. Ihmiset olivat kuvanneet rakastamiaan asioita seitsemän päivän ajan ja niitä oli ilo seurata. Minä kun kuvaamista ennen mielummin kirjoitan ajattelin että tämä olisikin hauska teema toteuttaa blogissa. Aloitetaan..


Lapsilla on paikka sydämessäni. Omillani, suvun ja läheisten lapsilla sekä niillä pikkuisilla, joita työni kautta kohtaan. Lapsissa on sellaista viisautta ja valoa minkä soisi säilyvän ihmisessä aina. He näkevät sydämellä ja sydämiä siellä missä toiset arjen. Lapset aistivat sanomattoman ja haistavat ilman kaikki sävyt. Siinäpä haastetta vanhemmuuteen. Lapsia voi opettaa, mutta heistä kannattaa myös ottaa oppia. Elämisen kepeydessä, itsensä arvostamisessa, rehellisyydessä ja kuulemisen taidossa. Milloin viimeksi vain kuuntelit toista ajattelematta hetkeäkään omaa vastaustasi, ideaasi tai näpäytystä? 


Välillä kuulen kummastelua kotiäitiydestä, epäröintiä eläkkeen riittävyydestä. Pohdintaa missä on panos yhteiskunnan hyväksi tai eikö päiväkodit ole kuitenkin lasten paikka. Ovathan ne ja osaavissa käsissä Suomen kansan lapset saavatkin arkensa viettää. Mahtava juttu! Jokaisen kuitenkin on oltava siellä minne tuntee kuuluvansa ja mikä tuo merkitystä. Minulle se on tällä hetkellä koti ja arjen kirjon kummastelu kahden lapseni kanssa. 
Syyskuisella piknikillä


Minkähänlaisia ajatuksia teillä herää aiheesta? 




Bianca**

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Perheenjäsen, joka on jäänyt vähemmälle huomiolle blogissa

Hän on ollut läsnä pojan elämässä aina. Saimme sen lastentarvikelastin seassa siskoltani, kun Topoliino vasta tuijotteli maailmaa vaakatasossa. Siellä lastenhuoneessa lelukarhu istui, mutta vetosi jo minuun katseellaan. Nallekarhusta tuli Marco-nalle mieheni huulenheiton seurauksena, mutta ei siitä sen enempää. Joka tapauksessa kauan siitä on aikaa ja aina siitä asti olen puhunut luontevasti möreällä äänellä oman ääneni lomassa missä veijari on mukana ollutkin.

Marco on naurattanut ja piristänyt. Lohduttanut ja pitänyt seuraa. Kotiin tullessa hänelle mentiin kertomaan jännittäviä juttuja ja sellaista mistä poika oli ylpeä. Leikkipuistossakin vierähti yksi yö, kun pojan reppu sinne unohtui mutta onneksi oli pähkinöitä sivutaskussa iltapalaksi eikä kukaan häirinnyt. Mutta ei sillä, olisihan Marco voron päihittänyt jos olisi vääriin käsiin joutunut. Mummelin ensimmäisen puolivuotisen ajan, Marco-nalle teki öisin aina hassuja juttuja. Oikeastaan vähän tuhmiakin. Yöllisiä seikkailuja poika sitten aamulla kuunteli nauraa prekottaen, kunhan äiti oli saanut ensin juoda aamukahvinsa. Se oli aikaa jolloin pojan oli kas kummaa helppo samaistua kolttosia keksivään karhuun. Toruja ja päivittelyjä tuli nähkääs päivän mittaan sitten tasapuolisesti molemmille.

Marcosta tuli niin iso osa meidän arkea, että unohdin toisinaan että hän tosiaan on pelkkä pehmolelu (vai onko?). Kun jokin oli hukassa tai jotain kummallista oli sattunut saatoin vaistonvaraisesti kysyä Marcooo oletko sinä..? Jos ei muuta, niin ainakin meidän katseet pojan kanssa aina kohtasivat ja loimme toisiimme salaperäisen hymyn. Kumpikin tiesi, että todennäköisesti Marco on ollut asialla..
Marco on yhä menossa mukana ja siihen on pienempikin lapsi ehtinyt kiintyä. Mutta yksi on varma; Mummelin touhut ovat karvakuonolle aaaaivan liian lapsellisia ja Marco valitsee ehdoitta pojan parhaaksi kaverikseen.

Vaikka Marcon jutut ja ääni tulevat minusta, on karhu ollut aina enemmän lasten kuin äidin puolella. Hän on vähän sellainen lasten oma partner in crime, joka hohottaa aikuisten säännöille ja piutpaut välittää puhtaudesta. Opettavaiseksi leluksi sitä ei voi sanoa hyvällä tahdollakaan. On ollut hauskaa huomata, miten hänen kanssaan liittoudutaan, mutta miten lapsella on myös oikeudentajua, sympatiaa ja huumoria. Myös häviämistä on joutunut kokea karhuherran kanssa, sillä Marco luulee usein olevansa paras ja ykkönen ennen kuin kisa on edes alkanut.

Toisinaan Marcolla on ollut köhää tai hän on halunnut olla omassa rauhassaan. Ei varsinkaan ole välittänyt puhua. Mistä noita karhun aivoituksia koskaan tietää ;)  Ulkoisiakin kolhuja on tullut (katutappelun seurauksena?) ja kainalon on Mummi jo kerran parsinut kiinni. Nyt pilkottaa vanu kuonon päästä. Mietin vieväni Marcon nalletohtorille katselmukseen. Piti lähettää kuvia korjattavasta sähköpostitse, mutta Marcon ollessa kovin "vitsikkäällä" tuulella kuvista tuli tällaisia(huaah):



Ehkäpä törmäätte häneen entistä ehompana myöhemmin tai joskus liikenteessä. Yöbussillakin oli rontti ajellut tässä yksi kerta..kaikkea kanssa..!

Mikä lelu tai leikki on teillä jäänyt elämään tai muistiin? Koskaan ei ole myöhäistä hurahtaa:)



Bianca**