perjantai 19. toukokuuta 2017

Haastavat kasvatustilanteet

Kolme matkalaukkua olohuoneessa ovat tuoneet lähdön tunnelmaa. Pyörillä kulkevalla kovakuorisella lapset seilaavat vuoron perää, suurimpaan on Topoliino pakannut kaikki kesävaatteensa. Me kaikki odotamme jo kovasti koko perheen yhteistä reissua, mutta eniten Topoliino. Hän pääsee pitkästä aikaa autenttiseen ympäristöön ammentamaan kodin toista kulttuuria ja puhumaan toista kotikieltään italiaa. Ja arvatkaa mitä poika matkalta eniten odottaa? Jäätelöä, merta, pastaa, vespoja? Ei, eniten odotettu asia on italialaiset lapset.

Supisuomalaisena en voi sataprosenttisesti ymmärtää enkä edes väitä käsittäväni millaista on elää kahden kulttuurin lapsena Suomessa. Onneksi Topoliinolla on papone, johon nojata ja jonka kanssa nauraa kun sääntösuomen äiti selittää suu vaahdossa jotain täysin vähäpätöistä (kurahousut tai turvavyöt päälle - che pesante - kuinka vaivalloista! Ja äitiä ei muuten silloin naurata yhtään)
Moni suomalaisessa päiväkodissa haastavana pidetty lapsi olisi ihan peruskauraa italialaisessa lapsiryhmässä. Maassa missä lapsi saa näkyä, kuulua ja tulistua. Meno on vilkasta, vikkelää ja mielipiteistä väännetään. Itsekin suomalaisen kasvatuksen saaneena arvostan vaatimattomuutta, pidän hiljaisuudesta ja yksioikoisuudesta. Ei on ei ja joo on joo. Matkustelu ja muiden kulttuurien kohtaaminen ovat kuitenkin opettaneet arvostamaan muutakin. Huomaamaan, että se oma tapa ei ole ainoa paras ja ei voikin olla kohta joo. Tutun alle ei pitäisi lytätä erilaisuutta. Äänekäs älämölö (=puheen, naurun, huudon ja hälinän sekoitus kielellä kuin kielellä) on jonkun tapa osoittaa ilo ja innostus. Miltä tuntuisi jos sinut hiljennettäisiin kun hihkaiset onnellisena viikonlopun alkamisesta tai kun tapaat rakkaan ystävän? 

Kotielämä raskauksineen, muuttoineen ja opettelu kahden lapsen vanhempana vei mehuja sen verran, että meillä oli parin vuoden breikki matkailusta. Mielikuva vikinästä, vinkumisesta ja kaatuneista maidoista jossain paratiisissa ei vain houkuttanut. Kotipihan kuopiminen koukutti täysin ja tuttuus toi turvaa, kun tiesi tarkasti mitä tuleman piti. Kaikki tarvittava oli lähellä ja omatkin päiväunet taattu.

Topoliinon ollessa vielä ainokainen teimme Toscanan kiertomatkan ja siitä jäi kyllä ihanat muistot.

Isojahan meidän lapset eivät vieläkään ole, 1,5vuotias Mummeli ja 5-vuotias Topoliino. Kahnausta ja hermojen raastamista riittää arjessa edelleen. Kaatuneista maidoista nyt puhumattakaan. Tauko toisesta kotimaasta vain alkoi olla liian pitkä. Kaipasimme ihmisiä, italialaista ruokaa, palvelukulttuuria ja iloista elämänasennetta. Päiviä polttavan auringon alla ja maatilamajoituksia. Me emme paljon matkojamme suunnittele, mutta haastavat kasvatustilanteet ovat käyneet mielessä. Tuleeko kahden tenavan kanssa tripistä sellainen eloonjäämistaistelu, antaako aurinko auvoa vai vetääkö plusasteet pinnan piukealle?  Mikä oikeasti on ennakoimatonta oikuttelua, voisinko minä tehdä jotain toisin? Kumottu kirjaviisaus antoi ajattelemisen aihetta.

Luin Liisa Ahosen kirjan* lämpimästä vuorovaikutuksesta ja käytännön vinkeistä haastaviin kasvatustilanteisiin. Sen sijaan, että keskiöissä olisi ollut haastavien lasten diagnosointi, analysointi ja rangaistustoimenpiteet keskityttiin kirjassa lämpimään vuorovaikutukseen lapsen ja kasvattajan välillä. Aivan kuin kasvatus näyttäytyy minulle Italiassa; avoimena kanssakäymisenä jonka päämääränä on ymmärtää toista.

Kiukuttelevan tai raivostuvan lapsen lähettäminen "jäähypenkkiin" torpattiin teoksessa täysin ja ymmärrän kyllä. Ei pyörällä harjoittelevaa lasta sätitä kaatumisesta, eihän? Mitä hyötyä sitten on rangaistuksesta kun kompuroi sosiaalisessa kontekstissa? Toisin sanoen menettäessään tunteidensa hallinnan. Läsnä oleva aikuinen ohjaa aina ongelmatilannetta johonkin suuntaan. Usein tiedostamattaan. Voi miettiä onko tässä nyt tukena ja oikeasti auttamassa lasta selviytymään vaikeasta asiasta vai provosoiko pientä vielä pahempaan purkaukseen? No niin se on sitten herkkupäivä tältä viikolta peruttu..kas noin lipsahti minullakin puhdas provo taannoin ilmoille. Seuraamuksista kirjassakin kyllä puhuttiin, mutta sellaisista jotka aikuinen antaa hyvässä hengessä, jämäkällä ystävällisyydellä ja loogisesti.  

Tunneihmisenä lähden helposti suurta kuohua kokien tilanteisiin perhepiirissä. Topoliinon kanssa olemmekin olleet sellaisella törmäyskurssilla että luojalle kiitos hänen ja isänsä yhteisestä vespa-harrastuksesta! Se kun pitää miehet autotallissa monta tuntia.  Kirja sai minut hoksaamaan, että ei lapsi minua koettele. Ei hänen tarkoituksensa ole ärsyttäminen. Hän vain toimii niillä taidoillaan joita hänellä on käytössä, on neuvottelua vaativa ja perusteluja penäävä poika. Sen sijaan minä voisin tulla tilanteissa paljonkin vastaan. Kirjan mukaan uhmakas lapsi ei hyödy mustavalkoisuudesta (rasti ruutuun), jäähyistä (rasti ruutuun) tai kielloista kieltojen perään (monta rastia!) Empatiaa ihmiset, empatiaa, perustelua ja neuvottelua tällainen lapsi kaipaa. No nyt siellä joku jo puhisee, että "joopa joo vapaata kasvatusta ja tahtipuikko vain lapselle, missä vanhemmuus ja rajat?”. Mutta avaanpa vähän oppimaani.

Uhmakkuus johtaa pahimmillaan aggressiiviseen käytökseen ja tavaroiden paiskomiseen. Siinä saa helposti siskot ja veljetkin viskomisesta osansa. Uhmakkaalla lapsella on usein taustalla joustamaton mieli, joka on osa hänen temperamenttiaan. Aikuinen puolestaan turhautuu perusasioista jahkaamiseen, sääntöjen sadannen kerran selittämiseen ja niinpä auktoriteettiasemansa säilyttääkseen sortuu ITSE mustavalkoisuuteen ja joustamattomuuteen. Nyt heti pois, nyt ei enää yhtään- tyyliin. Negatiivinen kierre on valmis ja tilanne pahenee entisestään. 

Sen sijaan uhmakas ja joustamaton lapsi hyötyy tilanteista missä aikuinen osoittaa joustamista (ikätaso ja järki huomioiden:). Onko viisivuotiaan pakko käydä vessassa "koittamassa" jos ei ole hätä? Voisiko ne kurahousut jättää laittamatta, jos lapsi lupaa ettei leiki lammikossa? Voisiko herkkupalan vielä ottaa vaikka hampaat on jo pesty? Vaikka on tuhansia esimerkkejä missä aikuinen voi osoittaa kykynsä joustaa se tuntuu usein yllättävän vaikealta. Joku pelko että kohta jo kaveeraa kolmevuotiaansa kanssa tai tenavasta tulee terroriteini jos sille ei laita tiukkoja rajoja kaikessa. Ja näytä kaikin keinoin että minä tässä olen se aikuinen! 
Tärkeää on myös antaa lapselle mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Hieman vastarintaa saattaisi aiheuttaa aikuisessakin pomo, joka antaa esitelmän aiheen. Alat valmistella sitä, näet vaivaa ja loppumetreillä aihe muutetaankin tai joudut deletoimaan koko työn. Samalta lapsesta tuntuu, kun leikki pitää yhtäkkiä tuosta noin vain lopettaa ja siivota pois. Tilanteita on siis ennakoitava. 

Omat opuksensa on aiheista, joissa lapsi tarvitsee laaja-alaisempaa luotsaamista tai tilanteet ovat tunti tunnilta täysin hallitsemattomia. Tämä kirja herätteli lempeästi lähestymään lasta lämmön ja ymmärryksen kautta. Ennen kaikkea tarkastelemaan omaa toimintaa aikuisena. Monet käytännön esimerkit eivät olleet kaukana omastakaan kotielämästä. 

Matkalle lähden kuitenkin rennoin mielin. Luulen, että moni mahdollinen mielipahan aihe lilluu uima-altaassa kauemmaksi ja viimeistään jäätelö palauttaa järjestyksen junioriosastolla:)

Niin ja kuvissa kekseliään neljävuotiaan tapoja purkaa pahantuulisuutta. Tänä päivänä vääryydet välitetään jo vessasanastoa värikkäämmin mummille mesellä tai tunteet tykitetään omaan  päiväkirjaan, mutta sitähän ei sovi julkaista blogissa.

Bianca**



*Kirja saatu bloginäkyvyyttä vastaan ja sen voi tilata täältä.  Lisäksi varhaiskasvatuksen tietopalvelussa on muitakin mielenkiintoisia työkaluja kaikille kasvatuksesta kiinnostuneille. Suositus!
Hyvä käsikirja kimurantteihin kasvatuspulmiin








2 kommenttia:

OceanFront Walk kirjoitti...

Mahtaakohan tää olla sitä samaa ideaa kuin aikuisiin ihmissuhteisiin Non Violent Communication? Toimiva juttu. Itse open työssä aina kavahdin kollegoiden selostusperformanssia joka iikan ongelmadiagnoosista, halusin tutustua jokaiseen ilman ennakkoasennetta. Tulin monesti ihan "normaalisti" juttuun "ongelma"lasten kanssa. Toki saattoi olla vieraskoreuttakin. Toisaalta taas teinit jo sietävät ottaa enemmän vastuuta omasta käytöksestään ja siellä niitä rajoja joskus tarvitaan enemmän kuin liekaa. Ja aikuisena tosiaan viimestään saa kyllä sitä tylytystä, minulle esim. gradun kanssa kävi juurikin noin: "Alat valmistella sitä, näet vaivaa ja loppumetreillä aihe muutetaankin tai joudut deletoimaan koko työn". Nimittäin ei kiinnostanut ohjaajaa tavata tai edes neuvoa alussa, vaan sitten päätteeksi totesi että uusiksi koko p*ska :D

Bianca Bernard kirjoitti...

OceanFrontWalk, ihan kamala kohtalo tuon sinun gradun kanssa :( Saitko jo sitoutuneemman ohjaajan? Ja kyllä ehdottomasti ihmisen kohtaaminen ensin - sitten diagnoosit. Vaan ei tämäkään tietysti mikään yksiselitteinen juttu ole. Turvallisuuskin kun pitäisi olla siinä kohtaamisen kanssa samalla viivalla ja jos jonkun diagnoosi kertoo väkivaltakohtauksista haluaisin itse opettajana sen tietää etukäteen. Eli faktat sopii laittaa tiskiin, mutta omat päätelmät ja mielipiteet kukin muodostakoon itse. Aivan kuin aikuismaailmassakin toivoisi tapahtuvan!:)