maanantai 20. maaliskuuta 2017

Ote iltapäivästä ja haaste

Teimme viikonloppuna mukavan pyöräretken joen rantaan, aurinko paistoi ja lapset olivat hyväntuulisia. Minäkin. Paluumatkalla aloitti Mummeli tutin heittelyn ja yksivuotiaan tavoin draamakuningattaren elkeet kun tuttia ei kymmenettä kertaa enää annettukaan takaisin. Tai annoinhan minä taas lopuksi. Ja taas ja taas ja taas. No, kaupalle asti päästiin ja nyt tutin tahtomisen sijaan alkoi karkin vinkuminen. Edes pientä, eikö edes tätä. Miksei koskaan mitään. Jos ostettaisiin jo valmiiksi perjantaiksi. No tämän minä otan. Eikun vie takaisin, vie takaisin, vie takaisin. Nyt! Lopuksi vinkui vielä äidin kortti ja ostokset saatiin pakattua. Pyörätelineillä huomasin että se ********* oliiviöljy jäi. Siis se mitä alunperin lähdimme hakemaan.  (kyllä, tässä vaiheessa kävi jo mielessä voimasana jos toinenkin) Poika jäi pyörälleen odottelemaan, mutta eiköhän hän keiku sen päällä lähikaupan OVIAUKOSSA kun olen kassalla maksamassa. Ehkä tiedättekin sen täysin tahattoman tahmeuden, jonka valtaan normaalisti ketterä ja hyvinkin nopealiikkeinen lapsi yhtäkkiä joutuu kun häntä pyytää kiireesti pois puistosta/edestä/päältä/lopettamaan you name it. Eli hyyyyyyvin hiiiiitaaaaasti ja sillä mahdollisimman vaikealla tavalla.  Siinä sitten kaksi asiakasta hivuttautuivat pyörän selässä taiteilevan pojan ohi. Minulla kiukku kutitti kurkussa ja ulos päästyäni parahdin kuinka nuokin ihmiset oikein suuttuivat kun siinä tien tukkona olit. Huolettomasti Topoliino siihen, että "jaahas, minusta ne kyllä näytti jo valmiiksi vihaisilta" ja pyöräili kotiin

Nyt tulee räntää. Mietin näytänköhän minäkin vihaiselta lasten mielestä. Siis silloin kun kävelen muina naisina postiin tai tulen ärrältä tai tankkaan autoa. Tai kun istun kotona pöydän ääressä. Millainen on minun perusilmeeni? Onhan se yleistä, että ne luonnolliset kuvat ovat itsestä aina järkyttävimmät. Meikittä on vielä helppo poseerata, tukkakin tupeeraamatta ja arkivaatteissa. Mutta ollapa kameran edessä ihan perusilmeellä ilman muikistelua ja pään kallistelua.

Tuijotan tekstiä keskittyneenä ja nappaan summamutikassa photo boothilla kuvasarjan. Mitään hihkuvaa ilmettä en edes odota. Sellainen perusilme vain. Mitä??!!
Olenko juuri saanut tietää vakavasta sairaudesta? Pettikö paras ystävä minut äsken? Onko koti mennyt alta? Hävetti julkaista nämä kuvat.



Ilmeestä voisi päätellä kaikkea kamalaa mutta totuus on, että kirjoittelen blogia tyytyväisenä omassa rauhassa hiljaisessa kodissa juuri päiväunet nukkuneena. Mitään yrittämättä, ihan perus ilmeellä. Apua, auraliftiinkö tässä pitää alkaa säästää vai voisiko kasvot vain freesata hymyllä?

Haastan teidät kuvaamaan oman perus- ilmeenne ja miettimään mitä sillä tiedostamatta viestität kotona/työpaikalla. Sanoisin että etenkin kotona koska töissä ja julkisilla paikoilla useampi meistä edes yrittää. Olisiko se hymy kuitenkin paras ehoste ja kaunistaja? Mitä hymyllä voisikaan saada aikaan? Mene ja kokeile vaikka heti kumppaniin:)

Oikein iloista viikon alkua kaikille!

Bianca**


Ei kommentteja: