torstai 19. tammikuuta 2017

Sisaruus

Ei pieni puu vielä myrskystä tiedä, ei pieni puu vielä myrskyä siedä.
Ole suojana pienelle, suuri puu, jotta pienellä juuret vahvistuu.

Topoliinon isoveljeys on kestänyt aika tarkalleen vuoden ja kaksi kuukautta. Se alkoi itää äitiyspakkauksen hypistelynä ja vauvanhoitotarvikkeiden järjestelynä. Se jatkoi kasvuaan kuomurattaita kootessa ja samaan tahtiin kuin äidin vatsakumpu. Se konkretisoitui ensi kohtaamisessa Kätilöopistolla, kun pikkuisen siskon näki elävänä ja sitä pääsi koskettamaan. Muistan sen hennon silityksen ja uteliaan katseen varmasti aina ja se saa minut yhä liikuttuneeksi. 
Liikuttavaa on alku, mahdollisuus elämän mittaiseen suhteeseen. Niin, siinä jää helposti viisikymmenvuotiset avioliitot tai kaverisuhteet kakkoseksi, kun sisarus porskuttaa vierellä hyvässä lykyssä satavuotta. Puhutaan melkoisesta määrästä historiaa, hautajaisia ja häitä. Jaettuja tunteita, tarinoita ja toisen tuntemusta.  Mielipiteitä äidistä, isästä ja niiden suhteesta. Riitoja, rakastumisia ja rantaleikkejä. Vaiheita ja vaihtokauppoja. Auttamista, ahdinkoja ja aamupaloja. Asioita, joita voi purkaa ilman alkusanoja tai alustusta. Ilman itsensä selittämistä. Sisarta ei osaa kaivata jos sellaista ei ole, mutta jos sellaisen suhteen on saanut kohdallaan toimimaan on se aikamoinen onni. Ainakin sen mahdollisuuden halusin antaa. Aika näyttää nitoutuvatko omat lapseni paidaksi ja pepuksi, takaavatko toistensa selustan tai tsemppaavat takapakeissa. Toivon. Todella.
Minä olen pikkusisko ja samaisessa lapsuuden asetelmassa vieläkin 34vuotiaana. Vaikka viisi vuotta vanhempi väittää usein minun olevan viisas ja se järkevämpi on hän kuitenkin se kallio ja viimeinen sana johon nojaan. Se turvallinen, tunnollinen ja niin..tämän elämänvaiheeni töyssyt jo aikanaan läpi takkuillut ja siksikin tietävämpi.

Omien lasteni vuoden mittaista suhdetta on ollut mielenkiintoista seurata. Liikkumaan opittuaan Mummeli hakeutuu veljensä seuraan aina kun mahdollista. Taannoin tuuppasin heidän samaan huoneeseen nukkumaankin ja se oli hyvä päätös. On suloista kuunnella seinän takaa sitä supatusta ja naurun käkätystä kun unen tuloa odotellaan. Kyllä ne äänet aina jossain kohtaa lakkaavat ja pienempi löytyy pinnasängystään yleensä poikittain kasa uusia pehmoja kavereinaan. Topoliinokin tykkää, kun huoneessaan on joku. Ainakin noin uniaikaan. Ajattelen, että se on ihmiselle luontaista haluta nukkua jonkun kanssa. Vauvasta vaariin. On ollut hauskaa myös seurata, miten Topoliino liittoutuu siskonsa kanssa silloin kun äiti on typerä. Tai eihän Mummeli mitään liittoutua osaa, mutta kuuntelee tietävän näköisenä veljensä kainalossa kun tämä kuiskuttaa kokemaansa vääryyttä. "Joo ei välitetä äidistä, kato nyt kuinka se ei ikinä anna mitään". Tällöin saa poika purkaa pahaa oloaan ja sisko halutuinta huomiota. Win-win.

Topoliino näyttäisi vihreää valoa toisellekin sisarukselle. Päivittelin ja arvuuttelin että se uusi leikkikaveriko vai ne pikkiriikkiset varpaat on se houkuttelevin juttu, mutta eihei. Uusi vauva olisi toivottu siksi, että sitten Mummi tulisi taas lapsenvahdiksi.
No, tehdään kai sitä lapsia heppoisemminkin perustein.

Bianca**

Ei kommentteja: