torstai 6. lokakuuta 2016

Tienviittoja onneen

Mielikuvani täydellinen äiti olisi onnellinen. Hän hyörisi perheen keskellä aamusta iltaan; hymyilevänä ja hyväntuulisena. Hämmentäisi huoliteltuna ja hoikkana ravintorikkaita pöperöitään, leikkisi kotitöiltä liikenevän aikansa lasten kanssa. Päivällisen jälkeen keksisi kehittävää tai taluttaisi tenavia harrastuksiin, siinä missä mies suuntaisi omiinsa. Täydellinen nainen ja vaimo tekisi kuntoa kasvattavan kotijumpan ja illalla ihastuisi yhä uudelleen puolisoonsa ja kertoisi sen kuumin ottein. Menisi tietenkin aikaisin nukkumaan jotta aamulla heräisi touhukkaan tehokkaana. Paistamaan banaanilettuja, pilkkomaan hedelmälohkoja ja taikomaan esiin kadonneet autonavaimet, pipot ja puhelimet. Opiskelisi ohella uuden kielen, konseptin tai kantaisi kortensa kekoon hyväntekeväisyydellä. Montako rastia sait? Minä yhden. Eilen saatoin yliviivata kaksi. Voisiko kaiken laittaa muovailuvahan tavoin palloksi ja pompotella sitä kepeästi?

Tie onnellisuuteen on tasainen kuin taaperon mieli; on mäkiä ja on kuoppia, on kaarteita, risteyksiä ja esteitä. Tienviittoja ja harhaanjohtavia neuvojakin. Mikä sinut teki tänään onnelliseksi? Nyt kirjoittaisin tienviittoihin vaikkapa vanhempani ja suukot, jotka Mummeli ensimmäistä kertaa painoi naamaani asianmukaisten äänitehosteiden kera. Eilen Lidlin laarista löytämäni nahkakorkkarit. Kauniin kirpeässä syyssäässä kenties rustaisin äitiyden mikä niin iso osa omaa onneani onkin. Mutta "pelkkä" äitiys ei riitä. Tietenkään. Elämässä on niin paljon muutakin ja yhä useampi sen kaiken muun yksin valitseekin.

Kun muutimme pois Vallilasta muutimme myös kauemmas kahviloista, kirjastosta ja kauniista kivijalkaliikkeistä. Paikoista jonne saatoin siltä seisomalta hilpaista ihan yksinäni ja hipaista huulipunaa mennessäni. Paikoista missä maitoa suihkusi pelkästään baristan kannusta ja katsomaan kutsui ainoastaan Anna-lehti. Henkirei'istä joissa viivähdin vartin, toisinaan toisen ja palasin puuroarkeeni sangen suloisin ajatuksin. Ystävän hälyttäminenkin seuraksi järjestyi helpommin, kun välimatkat olivat lyhyet.

Korttelia kauemmas suuntaaminen aiheuttaa aina jonkin sortin plää-asenteen. Olen joskus aiemminkin kirjoittanut kuinka laiska olen lähtemään ja kuinka hyvin viihdyn vain kotona.  Jos oikeasti nykyään järjestää jotain extraa vie se vähintään kaksi tuntia matkoineen ja sitten on vain helpompi ottaa Mummeli mukaan. Siispä  täällä missä kaikki on enemmän kuin yhden korttelin päässä on oma aika jäänyt vähitellen kokonaan pois. Ja siinä missä terveyden myös oman ajan tärkeyteen havahtuu vasta kun se katoaa.

Miehellä on yhä yhdeksän askeleen päässä autotallinsa harrastuksineen, mutta mitä minä teen tunnilla? Maksan bussilipun jotta ehdin kurvata kirjastoon minne pääsisin vaunujen kanssa ilmaiseksi ja lapsetkin nauttisivat ja kauppakin on sitten ihan toisella suunnalla kun sitä kahvimaitoa piti aamuksi hakea ja ja... Lopputuloksena jään kotiin. Tai laahustan lähikauppaan hakemaan sen maidon (ja Fitfarmin patukan. Sen juustokakku-maun, johon olen totaalisen koukuttunut!) Kuitenkin viihdyttävää taukoa tarvitsisi toisinaan - tiedättekö sellaista että kuulisi oman sisäisen äänensä ja antaisi sen puhua loppuun saakka ilman keskeytystä. Ja jotain sellaista, minkä parissa tuntisi ehkäpä olevansa jotain muutakin kuin mamma ja maidonjakelukeskus.

Dilemma lähtemishalusta ja jäämishalusta kasvoi kasvamistaan. Kun ei mitään hohdokasta harrastusta minulle hopeatarjottimella tuotu (tässä kohtaa ehdotus juoksulenkistä on vähän sama kuin tarjoaisi karkkihimoiselle Fisherman's friend-pastillia) sulkeuduin Mummelin huoneeseen ja annoin miehelle ukaasin pitää lapset loitolla ja leikkiväisinä tunnin ajan. Häiritä ei saa tai ovea tulla renkuttamaan. Topoliinolle täsmensin nukkuvani päiväunet. Sillä kertaa nukuinkin. Sittemmin aikani olen käyttänyt milloin mihinkin tyttöhömppään, blogin kirjoittelusta lukemiseen tai vaatteiden sovitteluun. Ovi on kiinni, musa saattaa soida korvanapeista, pentuset pommittavat tarpeillaan toista aikuista ja minä vain olen. Tilasta poistuminen on kohdallani toiminut tässä elämänvaiheessa, koska arjessa olen aina se jonka puoleen lapset ensisijaisesti kääntyvät. Äiti on kaikki, sanoo miehenikin.

Sanojen välistä en halua viestittää tympiintymistä äitinä oloon. Varsinkin kun tällä hetkellä elän melkoisen helppoa (kop kop kop)vaihetta sillä rintamalla. Mummeli on tyytyväinen vauva, joka nukkuu ja elää perheen kanssa kanssa samaa rytmiä ja Topoliino nyt on muuten vain itseohjautuva kuten tuon ikäiset jo monesti ovat. Ehkä tässä kirjoituksessa peräänkuulutan niitä elämän kerroksia ja sävyjä, joita ei tulisi peittää pressulla tai maalata yhdellä värillä. Keksiä vain keino kaapia kinuskit kaikista kakuista. Niin sanotusti.

Vaikka naapurissa ei enää ole sitä viehättävää kahvilaa on moni muu asia uudessa kodissa auvoisemmin. Eikä vähäisimpänä yksi ylimääräinen huone minne kadota silloin tällöin hetkeksi haaveilemaan.


Onnen tienviittaan tekstaan seuraavaksi suurin kirjaimin rakkaus.

Bianca**

Ei kommentteja: