keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Samalla lapulla

Neljä-viisivuotias ymmärtää jo käsitteet hävitä ja voittaa. Ja häviäminen tuntuu poikkeuksetta pahalta. Toiset siitä vain hivenen harmistuvat, toiset puolestaan välttelevät kaikkea pelaamista koska tappio masentaa niin paljon. Esikoiseni kuuluu tähän viimeiseen ryhmään. Lukemattomat kisat ovat jääneet kesken ihan siitä syystä että suuttumus tai suru häviöllä olosta on yltynyt liian suureksi. Pettymystä olemme harjoitelleet mm.Kimble-pelimaratooneilla, jolloin putkeen tulee niin paljon voittoja ja häviöitä että asia menettää merkityksensä. Myös joukkuekokoonpanoilla olen koittanut kadottaa kovaa painolastia yhden harteilta. Silti esimerkiksi toisen tekemä maali on monesti musertanut miehen, vaikka itse olisi kisannut maalikuninkaan tiimissä. Poika on aihetta selvästi sulatellu mielessään, koska tänään kauppareissun päälle analysoi näin:

"Ku K-marketissa laittaa kaks kurkkua siihen punnitusjutulle..siihen vaa'alle, ni ku yhteen kurkkuun laittaa sen lapun ni se toinen kurkkukin on punnittu. Niin sama mailapallossa että ku Sampo voitti ni määkin voitin vaikka mää en saanut sitä palloo maaliin. "

Syteen tai saveen, mutta samalla lapulla <3

Onko lukijoissa kilpailuviettisiä tai huonoja häviäjiä? Miten pettymyksistä päästään yli?

Bianca**

Ei kommentteja: