torstai 28. huhtikuuta 2016

Parasta just nyt

Se ei liity suklaaseen eikä sänkyyn. (Nukkumista tietenkin tarkoitin!) Ei se ole konsertti, kokovartalohieronta eikä täydellinen kuva peilissä. Ei raskausuutinen, rantapäivä tai rakastuminen..mutta aika lähellä. Parasta juuri nyt ovat hetket, kun oman esikoisen kanssa menee sukset samaan suuntaan. Ne hetket, kun yhteinen sävel löytyy ja kaikkien mielialaa kuvaa sana kiitollisuus. 

Suhde esikoiseen on ainutlaatuinen. Sen ainutlaatuisuudesta minulla ei ollut hajuakaan ennen toista lasta. Ainutlaatuisen suhteesta tekee monikin asia. Jaettu matka äitiyteen, uuden opetteluun. Jaettu kupla missä oma merkitys sai uuden ulottuvuuden. Missä yhtäkkiä toisen ihmisen merkitys oli niin suuri että melkein sattui. Missä kaikui kaikki äänet, pienimmätkin pyynnöt, hennoimmat toiveet ja heiveröisimmät henkäykset. Ja tokihan niihin vastasi, suurella rakkaudella ja samantien. 

Lapselleni minulla ei ole odotuksia(kunhan siitä ei tule roikale), mutta luonto puskee minut olemaan lapseni odotusten mittainen. Ja voin kertoa, että esikoislapsen odotukset ovat jotain! Hänellä kun on vielä selvä muistikuva tuosta kuplasta niin miksipä tyytyä vähempään. Läheisyys lapseen huumaa ja siitä tunteesta tahtoo äitinä pitää kiinni. Ja tässä kai se vanhemman vaikein tehtävä tulee; kestää ne tunteet jotka kamppailevat läheisyyttä vastaan. Sietää lapsen mielipaha kun on itse sen aiheuttaja ja niiden rajojen asettaja. Sietää sivaltavat sanat ja kylmyys kun se riidan keskellä kumpuaa omastakin rinnasta. Luottaa että lapsi kestää ja että sen rakkaus kestää. Vaikka sorruin kiukuttelemaan neljävuotiasta vastaan ja lähdin ovet paukkuen tulilieskat silmissä. 
Raastavat riidat vetävät niin syviin onkaloihin sisimmässä ettei niistä edes tiennyt. Ja siinä missä itse on käynyt läpi tunnehelvetin ja kaikki pelot, toinen tahtoo yhä vain piknikkiä jääkylmällä patiolla. 

Pienten ihmisten kanssa ollaan isojen asioiden äärellä. Ne mittasuhteet mullistavat maailman, äidin maailman. Ja mullistus on merkittävin ensimmäisen kohdalla. Toinen lapsi ei mene siinä sivussa. Ei todellakaan. Toisen lapsen tullessa vain on äiti jo ollut, elänyt ja tottunut. Rooli ja rutiinit juurtuneet. Oma aika jo menetetty ja saatu takaisin, vanha suhdekuvio sälytetty ja korjattu. Tunnemylläkkään tainnutettu ja sieltä tempastu takaisin tähän päivään. Been there done that. Tämä ei ole rakkausraportti tai tärkeysjärjestystilasto. Marsipaanimummo on samansuuruisen paikan pehmittänyt sydämessäni.
Esikoisen kasvu isoveljeksi tässä vain tekee kipeää.  Enkä tiedä kumpi meistä on vahvemman särkylääkkeen tarpeessa.


Eli merenpohjassa meritähti, tuhat tonnia vettä yllä - minä jaksan kyllä! On terveet sakarat, litteät pakarat ja paineenkestävät kakarat! -Kirsi Kunnas

Bianca**

Ei kommentteja: