keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Huojennusta ja huminaa metsässä

Topoliini halusi viedä minut leikkipuistosta vielä metsään ja esitellä paikan minne he yhdessä kerholaistenkin kanssa kerran retkellä suuntasivat. Pojanviikari vipelsi edellä ja minä vaunuja lykäten perässä.  Siinä on ensin pienten lasten leikkipaikka ja sitten isojen lasten. Ja niin kuljimme päiväkodin ohi missä tosiaan oli ensin pienten piha ja hieman etäämpänä leikkivät eskari-ikäiset. Sitten tuonne ylös ja kohta siinä tulee postiluukut. Ohitimme yli kaksikymmentä vieritysten olevaa postilaatikkoa ja jokaisen numero lueteltiin. Nyt tuota polkua tuonne ylös ja siinä on iso kaatunut puu missä leikittiin lohikäärmettä. Ja niin oltiin kohta perillä.

Poika on viime ajat osoittanut tyypillisiä mustasukkaisuuden merkkejä. Siis vängännyt vastaan i h a n joka asiassa, saanut hepulin vanhoista tutuista rutiineista ja hakenut minun huomiota erinäisillä tempauksilla. Tässä taannoin totesi nukkuneensa pitkällä naamalla koko yön eikä mikään ihme kun iltarutiinit olivat kaikkea muuta kuin sopuisat. Syy pitkään eli möksähtäneeseen naamaan on mikä milloinkin, mutta huolestuneempi olisin jos uusi perheenjäsen ei mitään muutosta neljävuotiaassa aiheuttaisi. Mummelia kohtaan Topoliino on esimerkillinen ja huomaavainen. Minun hermoriekaleita tässä vain koetellaan. 

Ulkosalla helpottaa. Tietenkin, kun "ongelma" on pakattu vaunuihin ja äidin silmät ehtivät vanhaan malliin seurata sadannen jättiloikan tai supermiehen spurtin;) Täytyy sanoa, että tärkeitä hetkiä nämä  minullekin ovat. Kun voin sovussa jutella ja olla lapseni kanssa ilman että mumisen mielessäni kaikki maailman kirosanat. Ulkoiluun meillä onkin ihan uudenlaiset puitteet. On metsää ja peltoa, on oma piha ja iso leikkipuistokin härveleineen lähellä. Me arvostamme!






Kaikki tämän postauksen kuvat otti Topoliino kännykälläni kivien ja kantojen päällä taiteillen ja kyykyssä kyhjötellen. Minusta niistä tuli tosi hienoja:)

Bianca**

2 kommenttia:

Syvältä.Sanna. kirjoitti...

Metsä, pellot ja leikkipuisto on kyllä onnea :) meidän 4v. Kommunikoi nykyään kaiken komentamalla tai huutamalla... Aaargh.

Bianca Bernard kirjoitti...

Kyllä onnea on! Ja tutunlaista käytöstä..onhan tuo neljän vuoden ikä äidillekin sellainen viimeinen hetki hyväksyä että enää ei ole vauvaa mutta ei tuo isokaan ole..varmaan samanlaista ristiriitaa lapsen päässä; olla taitava, osaava ja kykenevä, mutta pelätä samaan aikaan pienen lailla ja ehkä vähän kaivatakin sinne vauvamaiseen kuplaan takaisin missä ei tiennyt vielä niin paljoa..