lauantai 27. helmikuuta 2016

Olipa kerran..

Lapsuudenkodissani kerrottiin paljon tarinoita. Isä luki niitä kirjoista ja äiti tarinoi tosielämästä. Todistin usein kuinka tosi oli tarua ihmeellisempää. Tarinan kerronta on minullekin luontaista omien lasteni kanssa. Kerron paljon juttuja ihan omasta päästä, mutta tykkään myös lukea luvun Maukasta ja Väykästä(ihaillen Maukan naisellista taitoa saada aina haluamansa). Täysin uusi maailma avautuikin kun hoksasin lainata Topoliinolle noita pidempiä kirjoja kirjastosta. Enää ei kuultu kaipaa kuvitusta vaikka kyllä se pikkuriikkinen mustavalkoinen piirros vaaditaan aina näytettävän- etenkin iltasatua lukiessa;)

Oma tarinani on edennyt jonkinlaiseen tapahtumien sumaan. Siihen kohtaan Nesbøn Poliisia, kun tekisi mieli ottaa fläppitaulu esille ja kirjata henkilöt ja paikat ylös kun muuten on vaikea saada juonesta tolkkua. Kun tässä hoitaa muuttoa, man's flu:ta ja asunnonmyyntiä, syöttää ja kantaa vauvaa (joka kaiken kukkuraksi köhii kipeänä) ja kuuntelee neljävuotiaan sinänsä suloista selitystä kaiken aikaa alkaa omat aivot olla tippasen tilt. Ja sitten lyö niin tyhjää, että huomaa pukeneensa vauvalle sukkahousut ilman vaippaa(tämän huomattuamme saimme kyllä mahtavat naurut!) ja maksavansa samaa laskua toiseen kertaan. Topoliino puhuu lisäksi loppuosan aloittamistani lauseista kun usein se oma puhe e i v a i n k u l j e. Häkellyttävän hyvin muuten ajatukseni puheeksi pukeekin! Kaipaan aika ajoin abivuonna käyttämiäni ampumakuulokkeita, jotka antoivat täydellisen hiljaisuuden päntätessäni preleihin. Pääni sisäistä surinaa ne eivät tosin taitaisi tällä hetkellä hiljentää. Mutta asioilla on tapana järjestyä. (Onhan?)


Minua auttaa, kun ajattelen elämäni tarinaksi, jota joku toinen kertoo. Kun kuvittelen miltä stressaavat ajat kuulostaisivat osana kokonaista kertomusta, eivät ne enää niin suurilta tunnukaan. Korkeintaan  pieniltä sivujuonilta, suluissa olevilta huomautuksilta josko mainitsemisen arvoisilta alkuunkaan. Sitten ne osaa jotenkin paremmin suhteuttaa oikeassakin elämässä. Ja herraisä, mukaviahan asioita nämä suurimmaksi osaksi ovat! Olen uudesta kodista ihan super iloinen, voisiko muuttohärdelli vain tapahtua sormia napsauttamalla? 
Marsipaanimummelikin tykkää tarinoista ja Topoliino on niiden kertomisessa verraton <3
Bernardin ja Biancan tarina Helsingissä siis jatkuu, mutta seuraavan kerran uudessa osoitteessa:)


Bianca**

2 kommenttia:

Katri kirjoitti...

Oi hei, mahtavaa! Tsemppiä kaikkeen muuttoon liittyvään rumbaan vauvan kanssa. Ja kiitos muistin virkistyksestä: mä olin jo unohtanut koko "prelit" -termin ja mitä se tarkoittaa. Niin kauan on lukioajoista... ;)

Onnea muuttoon (ei vielä uuteen kotiin! ;) Kyllä kaikki menee hyvin, tarinan sivujuonet on mielenkiintoisia ja tärkeitäkin. Ja tarinalla on onnellinen loppu. <3

Bianca Bernard kirjoitti...

Kiitos kultaisesta kannustuksesta <3