keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Miten meillä menee?

Sitä on kysytty. Oikeassa elämässä ja online. No,
Isompi tekee kirjainmerkintöjä ja sisko matkaa menossa mukana
voisin kertoa matkasta yhdessä nelipäiväisen ja pian nelivuotiaan lapsen kanssa nuorimmaisen labrakokeisiin. Niihin pakollisiin aineenvaihduntatesteihin ja pova-punnituksiin, joita vastasyntyneelle tehdään kotiutuksen jälkeen. Alla hyvin valvottu yö. Ja päivä jolloin kokeilee ensimmäistä kertaa kantoliinaa etumusta maidonnoususta hellänä ja tajuaa, että pientä nyyttiä ei peittoakaan se aiemmin ajateltu takki. Isoveli pukee ja hoitaa omat hommansa ihanan omatoimisesti ja minäkin sovellan lopulta jonkin ryijyn ylleni..kunnes ulko-ovella huomaan viistossa satavan rännän. Taas ylös rappusia sateenvarjoa hakemaan. Sitä joka tuulenpuuskassa kääntyy nurinperin. Murphyn laki pätee myös bussireissulla, joten seisomme täpötäydessä kulkuneuvossa kaikkien paikkojen oltuna varattuina. Synnäriltä saakka vihoitellut kurkkuni kipuilee entisestään kun huivikin unohtui matkasta.
Kätilöopistolla kiehunta laantuu, kun hoitaja antaa hyvää palautetta imetyksestä ja tytön kilot yltävät jo syntymäpainon yli. Enää verikoe ja juoksujalkaa kotiin päikkäreille. Bussia odotellaankin sitten 40minuuttia. Ja se päiväuniaika näkyy jo muuallakin kuin kellotaulussa. Ei tahtonut pysyä pojan kumpparit koivissa eikä peppu pysäkin penkissä ja laulun lyriikat kertoivat siitä minne aurinko ei paista. Olihan siinä yleisöä kun niinkin monta bussi65A:ta oli musta aukko nielaissut. Kotimatkalla Topoliino otti kädestä kiinni, halusi lämmittää äidin jääkalikkasormia ja kertoi kuinka pahalta tuntui kun siskoa pistettiin. Katsoin jo navan kohdalla valuvaa vauvaa (kiitos kantoliinan solmimistaitamattomuuteni), joka nukkui tyytyväisen ruttuisena ja huokui lämpöä. Kyyneleet kirposivat kaikesta - kiitollisuudesta, kylmyydestä ja väsymyksestä.
Etsi kuvasta kaksi lasta
Voisin kertoa jo unohtamastani energiasta ja leikki-innosta, mikä niin pitkään piilotteli raskauteni alla. Siitä kun koti näyttää hävityksen kauhistukselta vain siitä syystä, että on pitänyt metkaa muksujen kanssa. Osallistunut nikkarointihommiin, tehnyt majoja ja tutkinut sälälaatikkoa yhdessä. Päristellyt autoilla, rakentanut muureja ja tehnyt siinä sivussa makaroonilaatikon iltaruoaksi. Huvitellut pienimmän hupulaisen kanssa, joka näyttää kuvissa Mike Tysonilta, mutta minun silmissäni maailman kauneimmalta. Voisin kertoa turvonneiden rintarauhasten tuskasta ja ensimmäisten imujen irvistyksistäni. Voisin kertoa ilosta, kun tärkein sormus mahtuu taas ja lämmin vehnätyyny tuo avun.

Voisin kertoa niistä tirsoista, jotka äiti nukkui vauva rinnalla ja isoveljeä valvoi PikkuKakkosen varamummo. Ja siitä muovirasialounaasta Hesen ketsupin kera.
Mut hei kotiruokaa kuitenkin!
Voisin kertoa siitä päivästä, jolloin puoliso ei tehnyt mitään oikein ja kamelin selkä katkesi kadonneiden papereiden vuoksi. Tai siitä itkuisesta puhelusta samaiselle paponelle, kun sain vain kysytyksi milloin hän tulisi kotiin. Ja siitä muljahduksesta sydämessä kun se tajusi sanoa juuri ne oikeat sanat illalla.

Voisin kertoa tuosta murumuffinssista, jota äänen perusteella luulisi kissanpennuksi. Ja samanlaiseen viiruun menevät silmänsäkin maitoeuforiassa. Voisin kertoa kaikista niistä pienistä asioista; nuhjaavasta samettipäästä joka pyrkii rinnalle, nukan peittävistä marsipaanikorvista, tahattomista hymyistä nukkuessaan ja liikuttavasta itkunvääristämästä naamasta vaippaa vaihdettaessa.
Voisin kertoa auttavaisesta veljestä, joka tuntuu jättiläiseltä kainalossa ja herkistyy nykyään helposti. Voisin kertoa siitä kuinka pääni on välillä täynnä hänen rallatustaan ja kuinka toisinaan empatiapisteet ovat ehtyneet päivän sadannen mielipahaitkun vuoksi. Ja voisin kertoa Topoliinosta, joka ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla haluaa paijata ja halia siskoaan. Joka aidon kiinnostuneesti tutkii pienemmän paperijalkoja ja keksii siskolle nimen Kaivo, kun toinen juo niin paljon. Voisin kertoa kuinka toivon ajan pysähtyvän ja kuinka toivon toisaalta sen kuluvan nopeammin unettomina yön tunteina.
Kerron kliseen; olen väsynyt mutta onnellinen.
Äiti nyt se katsoo!!
Että näin meillä menee. Entä teillä?


Bianca**

2 kommenttia:

Katri kirjoitti...

Ihanaa ja uskomatonta, että olet kaiken tuon lisäksi jaksanut kirjoittaa postauksen. Hattua nostan! Ihanaa, siis todella, lukea teidän kuulumisianne. Topoliino on varmasti upea isoveli! Toivottavasti yöt rauhoittuisivat levollisimmiksi mahdollisimman pian.

Miten meillä menee? No, mä en voinut lukea postausta loppuun välillä pyyhkimättä silmiä. :') <3

Bianca Bernard kirjoitti...

Kiitos, tämä nyt on tällaista tajunnanvirtaa mikä tulee, kiitos yläasteen kymmensormijärjestelmä-kurssin(!!) puskettua postaukseksi tosi nopeasti :) Toivottavasti sunkin "herkkyyskausi" menee ohi omalla painollaan ja joululoma tekee viimeistään tehtävänsä <3