sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Isä

Virtuaalimuffinssi maailman parhaalle isälle!
Isä, isi, isukki, iskä, pappa, isäntä, isämies, perheenpää. Rakkaalla lapselle on monta nimeä, niin tuppaa olemaan perheen miehenmallillakin. Omaani kutsuin ensin ihiksi, puheenlahjojeni parannuttua isiksi ja nyt aikuisena isäksi. Topoliinon läsnäollessa myös Tuoriksi eli isoisäksi vanhan kansan kielellä.

Sanotaan, että äiti tuntee lapsensa mutta lapsi ei koskaan kokonaan äitiään. Minusta toteamus pätee myös isään. Etenkin isään, jolla napanuora lapseen puuttuu mutta eipä sumenna suhdetta omat analysoinnit, projisoinnit tai kaiken mullistava äitiys ylipäänsä. Miehen suhde lapseen on selvää pässinlihaa faktoineen ja lokeroineen. Isällä ei ehkä ole lapsensa lempiväri tiedossa, mutta hädän hetkellä hän löytää juuri oikean sävyn rauhoittamaan tilanteen ja palauttamaan perspektiivin.

Ja mitä tulee tuntemiseen toisinpäin? Vaikka tiedän ja tunnen isäni hyvin oman kokemukseni ja pitkän yhteisen historian kautta, tietoani muokkaa myös aika moni tarina, joka puolestaan on äitini suulla kerrottu. Paljonko niissä on todellista isää, mene ja tiedä. Ja paljonko hiljainen mies pitää ihan omana tietonaan, vaikka pöydän päässä nyökytteleekin hyväksyen ja kompaten. Mies on mielestäni aina mysteeri.

Onnekseni kerrotut tarinat ovat positiivisia ja nekin joissa isällä ei supermiehen viitta harteilla liehu ovat huumorilla väritettyjä. Samaa perinnettä haluan jatkaa Topoliinonkin isän suhteen. Moni muisto syntyy ja jää pysyväksi kuullun tai kuvan kautta. Näiden pohjalta pieni tyttö tai poika alkaa muodostaa kuvaansa isästä, johon liittää tietenkin sen oman tunteensa ja tietonsa. On väliä miten äiti isästä puhuu lasten kuullen. On väliä miten äiti isälle puhuu lasten kuullen. Asia, jota joutuu miettimään ehkä erotilanteissa, joissa kiusaus katkeriin sanoihin ja mustamaalaukseen on suuri. Ja ihan ydinperheessäkin yhteenotettaessa. Oma arvo tai paremmuus ei kasva kumppania lapselle mollatessa vaan siinä pahoittaa ainoastaan lapsen mielen. Ei aina niin helppoa, kun tunteet ja tulilieskat leimahtavat.

Omalle isälleni ojensin tänä viikonloppuna viiniä ja vihkollisen ristisanatehtäviä. Mitähän hän oikeasti olisi toivonut, mistähän hän oikeasti haaveilee? Enpä ole tiedustellut aikoihin. Olettanut vain vastaukseksi sen usein kuulemani "ei no minä en ihan totta tarvitse mitään". Kuulin taannoin edesmenneestä isoäidistäni taltioidun haastattelun ja se laittoi miettimään. Lähimmiltä ihmisiltä tulee turhan harvoin kysyttyä päivän kuulumisia tai kotiintuloaikaa kummempaa. Millainen oli parikymppisen isän peruspäivä? Kiusattiinko häntä joskus koulussa? Ketä hän ihailee tai kenet kutsuisi syntymäpäivilleen? Entä oman lapsesi isä? Tiedätkö hänen tämänhetkiset toiveet, työrutiinit tai tunteet? Jos et, kysy! Kiinnostus imartelee, isänpäivänä siihen on eritoten syytä!

Nykypäivänä isät katkaisevat Kätilöopistolla napanuoran sekä sittemmin äitilapsisymbioosin toisenlaisella asenteella ja osallisuudella kuin kolme-neljäkymmentä vuotta sitten. Rakkaus, rajat ja kiinnostus ovat välittyneet minulle vanhallakin mallilla, kiitos siitä isä! <3


Bianca**