tiistai 27. lokakuuta 2015

Peruskysymysten äärellä

"Kun ihminen on elänyt niiin niiin niiiiiin vanhaksi, sillä pitää olla korvissa sellaiset keltaiset tukkimussienet". (Mummin luona nähdyt korvatulpat puhututtivat)
Nyt muutamaa kuukautta vaille neljävuotias poikani pohtii kovasti kuolemaa ja ihmisen elinkaarta ylipäänsä. Syntymä- ja lapsenteko aiheet käsiteltiin aiemmin juurta jaksain. Syntyyhän meille loppuvuodesta uusi perheenjäsen, joten tämä oli ihan odotettavaa. Mutta että elämän ehtoopuolikin puidaan heti perään! Kuka on nuori, kuka on vanha? Valokuva-albumista tarkastellaan äidin lapsuudenkuvia. Millainen mummi oli nuorena? Eikö minua ollut vielä tällöin? Miksi kuollaan? Minäkin kuolen!

Ensin etenkin omalla kuolemalla leikiteltiin, katsottiin äidin ilmettä ja reaktiota. Kuolema oli jännittävä juttu - vähän kuin ruusunvarren piikkiin varoen koskeminen tai tulisen ruoan maistaminen. Siihen ei liittynyt surua vaan pelkkää uhmaa, kaikkivoipaisuutta ja jonkin hurjan voittamista. Sittemmin kuoleman kuvittelu alkoi itkettää lasta itseäänkin, kun hän ensin aiheella oli suu virneessä repostellut. Heittänyt uninallensa rajusti maahan ja kertonut sen kuolleen..tai palauttanut mieleen Manta-kissan joka kuoli. Myös kuihtuneet kukat surettivat suuresti ja mädäntyneintäkään vaahteranlehteä ei olisi saanut kiikuttaa maljakosta roskiin. Äidin menettämistä ei koskaan mainittu. Suurimmassa suuttumuksessa luvattiin toki "kuolettaa kaikki"!

Sitten tuli vaihe, jolloin kuoleman lopullisuus ehkä hyväksyttiin elämän perusjuttuna ja siihen johtavia juttuja nimettiin ja varmisteltiin. "Eikö tietenkään saa hypätä täältä yläkerrasta koska kuolee?" Ei tietenkään. "Eikö tietenkään saa työntää ihoon terävää ruuvimeisseliä koska voi kuolla?" Ei tietenkään. "Eikö tietenkään saa juosta auton alle, koska kuolee?" Juuri näin, ei tietenkään.

Myös oman kuoleman aiheuttama lohduttomuus ja siitä äidille aiheutuva suru haluttiin korjata pois sanomalla jotain positiivista. Tai kenties pieni pääkoppa käsitteli  ennen kaikkea tulevan pikkusisaruksen syntymää. "Ei se haittaa vaikka minä kuolen kun sinulle tulee mahasta uusi lapsi". Ainakaan yritys huojentaa äidin mieltä ei onnistunut, päinvastoin. Tällaiset toteamukset hormoonihuuruiselle mammalle toivat takuuvarmasti palan kurkkuun. Varmistelen vieläkin viimeiseksi illalla että kukaan koskaan ei voi korvata sinua, eikä kukaan koskaan vie sinun paikkaasi. Toista Topoliinoa ei ole eikä tule. 

Muunmuassa näihin ajatuksiin nojasin myös pohtiessani Topoliinon tulevaa päivähoitoa. 
Miten järjestää pian neljävuotiaan hoito, kun kotona on imeväisikäinen ihmeteltävänä? 
 Kahden lapsen kotihoito jännittää ja siitä varottaa vanhemmat puistossa ja päiväkodin portilla. Topoliinolle isoveljeys on kuitenkin vielä sen verran iso juttu että katson parhaaksi panostaa siihen ainakin aluksi ihan kotiympyröissä. Tulihan tuossa oman lapseni logiikka aika raadollisella tavalla selväksi; minä pois ja toinen tilalle. Ryhmätaitoja ja kaverisuhteita voi kehittää äidistä irrallaan sitten vaikka kerhossa kerran pari viikossa. Ja vielä on mainittava, että kaikki tekevät parhaan päätöksen omalle perheelleen. Eivät nämä ole yksinkertaisia juttuja, vaan monen muuttujan summa.

Mutta entä minä äitinä? Tätä tekstiä pitänee palata lukemaan sitten tulevien iltapäivien itkunsekaisissa tunnelmissa kun uusin tulokas tekee hulluksi huutamalla ja toinen kaipaa kaveria tehden mustasukkaisuudessaan kaiken hankalaksi. Suklaalevy ja vahvaa kahvia ainakin kaapissa..onko muita täsmävinkkejä jaksamiseen? Olisi mukavaa kuulla hyviä kokemuksia, ideoita ja ajatuksia miten yhdistää vastasyntyneen ja neljävuotiaan hoito kaikille mielekkäällä tavalla! Tuntuu, että koko päiväjärjestyksen hahmottaminen on hakusessa ja entä ne ensimmäiset kaksi viikkoa kun nuorinta ei saisi edes kiikuttaa ulos keskeneräisine hengitysteineen?! Viideltä miehen kotiutuessa täältä tulee porraskäytävään varmaan semmoinen höyry:D

Onko sinulla muistikuvia arjesta kahden kanssa vai onko edessäni vääjäämättä se kuuluisa sumu mistä vetää päänsä pois vasta sitten kun lapset ovat kasvaneet kouluikäisiksi? :)

Tällaisia peruskysymyksiä meidän perheessä..


Bianca**


2 kommenttia:

Syvältä.Sanna. kirjoitti...

Kyllä, sumussa ollaan. Tähän taitaa tosin olla syynä korvatulehduskierteet, astmat ja allergiat. En osaa antaa muuta vinkkiä kuin että ole itsellesi armollinen. Se on ihan jees antaa lapselle kaupan pinaattilettuja tai antaa katsoa Puuha Peteä pari jaksoa kauemmin. Hyvin se menee.

Bianca Bernard kirjoitti...

Sairastelut varmasti verottavat jaksamista:( Ja tietenkin köhät ja nuhat tulevat vuorotellen ja tauti tuntuu jylläävän perheessä ikuisesti. Piirretyt ja pinaattiletut vain asemiin:D