tiistai 8. syyskuuta 2015

Voimavara

Sillä on valtava voima, kaikessa moninaisuudessaan. Se rentouttaa, ratkaisee riidan ja väärällä hetkellä synnyttääkin sellaisen. Sitä tekee toisinaan tarkoituksettomasti ja joskus hermostuksissaan. Hiljaa ja kovaa. Hyvän -ja pahantahtoisesti, sydämellisesti tai teeskennellysti. Yleensä tuttujen kanssa, mutta sattumuksen myötä myös ventovieraan. Antoisinta se on kuitenkin yhdessä. Räiskyvimmillään se saa aikaan rujon ilmeen vaikka sisäisesti pyyhkii pois kaikki huolet hetkeksi.
Nauru. 
Sen tähden on eräs kaatunut hellaan hajottaen sen, toisella tuli makaroni nenästä, yhdellä silmäluomet kääntyivät ympäri, housuunkin on melkein pissattu. Parhautta on kun naurun aiheuttaa muissa ja siihen itse yhtyy. On se tosin saanut aikaan sairaskohtauksen ja tukehtumistilanteenkin. Ja monia muita noloja tilanteita. Muttei ketään hengiltä - sen sijaan monta ikävuotta lisää luulisin. 

Nauru tarttuu minuun helposti, se kumpuaa kutittamalla tai ihan vain kahjoilemalla. Väsyneenä varsinkaan ei vaadita paljoa minun naurattamiseeni. Samanlainen on Topoliino. Ja meillä on vielä aika samanlainen huumorintaju. Kyllä, minulla ja kolmevuotiaalla. Voitte sitten itse miettiä kumpi on juttujen tasossa edellä tai jäljessä.

Itse en useinkaan osaa lopettaa naurua. Mutta onko sillä väliä, aiheellakaan, jos se ei ketään loukkaa. Vaikka ihmiset katsoisivat ja pitäisivät vähämielisenä? Ei minusta. Tosin yksin nauramista julkisella paikalla yritän vältellä, vähintään kaivaa kännykän kaveriksi. En minä naurua helposti osaa pidättääkään. Varsinkaan kun pitäisi. Joulukirkossa kun siskon kanssa katseet kohtaavat ja vanhemmat istuvat vakavina ja arvokkaina. Kuin naurunappulaa painaisi! Tai kun pitäisi olla rauhoittava aikuinen lapsen pelleillessä tai nukkumaan käydessä. 

Muistan vieläkin, kuinka eräs vauvakerhon- äideistä kertoi heltyvänsä aina öiseen aikaan vauvansa kontaktiyrityksiin vaikka unirytmin vuoksi olisi pitänyt toimia toisin. Pieni oli päivisin kovin itkuinen ja tyytymätön, mutta yöllä hän keimaili ja nauroi saadakseen äidin huomion. Ymmärsin tätä äitiä täysin, lapsen ilo ja hersyvä hupi ovat kuin huumetta jota jokainen vanhempi janoaa. Rakkaimpien nauru on kaunein ääni maailmassa. Sen haluaisi vangita purkkiin, saada edes palanen taltioiduksi. Lapsen kanssa se onnistuu, lasta ei nauru nolota eikä se katkea vaikka videoisi

Antakaa naurun pulputa, vaikka joskus mangososeet suussa. Kaikesta voi löytää hupia ja mustaakin mustempaa huumoria. 

Bianca**

3 kommenttia:

Katri kirjoitti...

Ihana teksti ja niin totta! :D Voi kun ihmiset nauraisivat enemmän. Voisi vaikka aloittaa ihan hymyilemisestä, jos nauru tuntuu liian vaikealta. ;)

Mulla on kyllä nauru kans aika herkässä ja usein väärissä paikoissa. Hississä. Tilaisuuksissa, joissa pitäisi olla hiljaa, kuten ristiäisissä... Kyllä! En voi katsoa mieheen päinkään tai tapahtuu totaalirepeäminen. :D Yksi, milloin usein alkaa hihityttää, vaikka pitäisi olla viilipyttynä, on Viljon nukuttaminen. Monta kertaa siinä iltalaulua laulaessa alkaa tyrskityttää ja koko laulu saattaa päättyä niin, että molemmat hekotetaan ihan kippurassa. Mutta voisi kai sen päivän huonomminkin päättää. :)

Nytkin naurattaa, kun näitä muistelee :D

Katri kirjoitti...

Eikä! Ja nyt vasta mä tajusin, että siinä oli tuo Instavideokin! :D :D Ihana! :D

Bianca Bernard kirjoitti...

Teidän iltatoimet kuulostaa aivan ihanilta, mikä parempaa kuin nukahtaa hymy huulilla! <3
Voi kun näistä nykyisistä yhteisistä huumorihetkistä ois joku kertonut silloin kun yliväsymystä (tai mitä ikinä) kitisevä vauva ei suostunut nukkumaan..ei naurattanut silloin:D