perjantai 28. elokuuta 2015

Lasten maailma

Joo, mäkin oon ollu psykiatrisella hoidossa.
Minkä ikäsenä olit?
Olin jotain kaheksan tai yheksän.
Aijaa.
Joo, mulla oli kato masennusta. Sain siellä pillereitä ja lääkkeitä. Niistä tuli ihan seko olo.
Joo, aika moni on käyny joskus psykiatrisella. Ei se oo enää mikään hullujenhuone. 
Niinpä.
Mua kiusattiin koulussa tyyliin joka päivä. Heiteltiin tuoleja päin. Not cool.
Joo. Not cool.

Tällaisen keskustelun todistin eräänä iltapäivänä ratikassa. Keskustelijat olivat arviolta 11vuotiaita poikia. Kiinnitin ensin huomioni heidän kivannäköisiin vaatteisiinsa. Poikien pukeutumista seuraa eri tavalla nyt kun itselläkin on pieni ukko puetettavana. Ylläkuvattu dialogi solahti sujuvasti jonnekin kännypeliarvioiden ja heliumpallokokeilujen väliin. Aika pysäyttävää. Minua ihan itketti.
Mutta ei lohduttomasti. Huojennusta tarinaan toivat toverukset. Se kun heitä oli kaksi. Kaksi ajatuksiaan jakavaa junnua. Se on hienoa se. Kertoa asiansa jollekulle ja saada hyväksyntä.

Koulun ja päiväkodin alkaessa toverisuhteet ovat tapetilla. Vanhemmat toivottavat lapsilleen hyvää päivää jättäessään heidät koulunportille tai päiväkodin puurojonoon. Mutta mitä he sillä oikeastaan tarkoittavat? Aika usealle hyvään päivään sisältyy ajatus lapsestaan ystäviensä seurassa. Hymyilemässä, leikkimässä, jakamassa. Emme ole huolissamme pärjääkö lapsemme laskennossa, muistaako muksu mihin maitomuki piti palauttaa tai taitaako saksien käytön pienryhmässä. Moni meistä toivoo ainoastaan, ettei lapsemme olisi yksin, ilman kaveria, saati kiusattuna.

Aikuiset voivat vaikuttaa lapsen päivään paljon. Sitä enemmän, mitä nuorempia lapset ovat. Päivähoidossa lapset ovat vahdittuna kaikenaikaa, koulussakin suurimman osan ajasta. Mielestäni kukaan pieni ihminen ei ole kiusaaja tai pahansuopa pentu vaan ainoastaan lapsi jonka leikki- tai sosiaaliset taidot eivät ole päässeet tarpeeksi kehittymään. Tällainen lapsi tarvitsee tukea, mallia ja rohkaisua. Näytetään miten leikkiin mennään mukaan, miten toimitaan jos oma leikki-idea ei lyökään läpi ja leikitään mukana, jotta juoni jatkuu. Opastusta ja ohjeita varhaisessa vaiheessa. Jos vääriin malleihin ei koskaan puututa se toisen kädestä viety hiekkalapio voi tulevaisuudessa tietää toiselta kähvellettyä kännykkää. Eikä siinä vaiheessa enää vorolle noudeta vastaavaa varastosta tai kohdenneta huomiota hellästi johonkin muuhun kiinnostavaan.  Näin kärjistettynä.

Siinä missä parisuhde ei ole mitään lastenleikkiä, ei sitä ole lasten leikkikään. Leikissä lapsi joutuu mukavuusalueensa ulkopuolelle, antamaan periksi ja anteeksi. Perustelemaan, vakuuttamaan ja tekemään myönnytyksiä. Ja kuitenkin aivan kuten kahden aikuisen, myös kahden lapsen ilo on kaksinkertainen. Ilo johon pitää ja kannattaa satsata. Harjoitella pettymyksenkin jälkeen. Joskus vaihtaa kaveria tai palata vanhan luokse pienen mietintätauon jälkeen. Aikuisen opettajana toimii elämä ja kokemukset, toki lapsellakin. Mutta lapsen tukena on kuitenkin vielä aikuiset, etenkin aikuiset.

Vastavuoroisuus alkaa kukkuu-leikistä, yhdessä hoitajan kanssa hassuttelusta ja tavaroiden ojentelusta. Kun teen näin toinen tekee noin. Nätisti antaminen aiheuttaa hymyn, leluauton läimäytyksestä kuuluukin AUTS. Pikkuhiljaa piiri laajenee ja vieressä leikkiikin toinen lapsi. Ehkä saman perheen tai naapurin. Vielä varjeltuina ja leikkisuunnitelman herroina kumpainenkin. Kun lopulta on harjoiteltava ihan itse leikkiin pääsyä tai leikkikaverin pyytämistä. Viimeistään päiväkodin pihalla huomata, että toisen hiekkakakun rikkomisen sijaan sopuisa leikki syntyykin ehdotuksin ja tiedusteluin. Aloittamalla ehkä sama homma vieressä.

Tässä kohtaa kasvattajat ovatkin tuntosarvet pitkällä. Ymmärtämässä ja näkemässä hiekkakakun rikkomisen läpi lapsen yritys osallistua ja päästä porukkaan. Olla aikuisena neuvomassa ja jakamassa toimivampia keinoja. Olla katkaisemassa kiusaajaksi leimautuminen lasten keskuudessa. Auttaa lasta saamaan se yksikin ystävä, jolle kertoa kuulumiset.

Koska kaikki me tarvitsemme toista ihmistä. Kaikki me haluamme sellaisen.



Bianca**





7 kommenttia:

Syvältä.Sanna. kirjoitti...

Hyviä ajatuksia. Yksi lapsistani koki pientä kiusaa, pyysin ensimmäiseksi kokeilemaan että pyydäppä tätä kiusanhenkeä leikkimään sun kanssa kun lähdette välkälle, toimi heti. Nyt ollaan kaveruksia :) Valitettavan usein tätä keinoa ei voi edes harkita tietyissä porukoissa.

Bianca Bernard kirjoitti...

Mukava kuulla, että lapsesi kohdalla kiusaamiseen löytyi ratkaisu helposti:) Jäi kiinnostamaan tuo viimeinen lauseesi, että millaisia porukoita mahdat tarkoittaa..?

Katri kirjoitti...

Oh. Mulle tulee paljonkin ajatuksia tästä aiheesta. Voisinpa jutella kanssasi kasvotusten... Mulle tulee mielen erään hyvän helsinkiläisen ystävän lapsen päiväkotiura. Toivottavasti ei ole sama päiväkoti. :/

Jos haluat, niin laita mulle sähköpostiin viestiä, niin jutellaan lisää. <3

Bianca Bernard kirjoitti...

Surullista kuulla jonkun epäonnisesta päiväkotitaipaleesta, varhaiskasvatuksen ammattilaisten kun nimenomaan tulisi turvata se tuki ja omata ne tuntosarvet!
Mun täytyy kuitenkin heti korjata, että omakohtaisesti olen tyytyväinen lapseni hoitopaikkaan enkä kirjoittanut kenenkään tuntemanikaan lapsen kiusaamisesta tai päiväkodista tai ylipäänsä huonosta kokemuksesta. Päinvastoin yritin tuoda yleisellä tasolla esille ne mahdollisuudet ja toiveikkuuden miten aikuiset voivat pienten lasten asioihin vielä puuttua eivätkä lapset ole (tai ainakaan pitäisi olla!) omillaan tuolla sosiaalisten suhteiden viidakossa missä tapahtuu yhtä ja toista. Ajatuksenani oli, että oli sitten millainen lapsi tahansa ja millaisin taidoin varustettuna tahansa, jokaiselle voidaan löytää se "toinen" jonka kanssa sujuu ja jonka kanssa voi jakaa..vaikka sitten ratikassa myöhemmin nuo lapsuuden rankat kokemukset psykiatriselta osastolta.
Mutta nämä erilaiset tulkinnat kirjoituksesta ovatkin hieno juttu, siten herää keskustelua ja ajatuksia:) Näistä jutuista voisin jauhaa minäkin loputtomiin; lapsuus on iso ja tärkeä juttu! <3

Katri kirjoitti...

Hyvä juttu että teksti ei ollut omakohtaisista huonoista kokemuksista! Sattui olemaan niin yksi yhteen esimerkkejä kuulemistani kurjista jutuista yhdessä päiväkodissa, että alkoi jo anturit värähdellä. Onneksi tämä tapaus on itse asiassa päättynyt jo onnellisesti päiväkodin vaihtumisen myötä. Ja mun kommenttikin jäi vähän tökeröksi, kun silmät painui jo kiinni väsymyksestä, mutta oli pakko jotain kirjoittaa.

Mutta tosi hyvä teksti. Tuo lasten ohjaaminen, rohkaiseminen ja tukeminen näissä tilanteissa, joissa lapsi tarvitsisi ohjausta ei aina toteudu. Se on hirveän surullista. Meillä on kokemusta herkän lapsen kanssa tuon tyyppisistä vaikeuksista. Onneksi aikanaan hoitopaikan vaihdoksen myötä löydettiinkin niin helmi hoitopaikka, jossa oli ihan timanttinen kasvatusalan ammattilainen. Jotenkin kaikki palaset vain loksahtivat paikoilleen ja äidin huoli lapsen yksin jäämisestä oli turha. Aavistuksen eristäytyvästä pojasta tuli rohkeampi, kun löytyi oikeanlainen tyyli ohjastaa. :)

Aikuiset ovat jotenkin niin kaukana lasten sielunelämästä. Lapsia pitää ymmärtää tai ainakin yrittää ymmärtää. <3

Bianca Bernard kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Bianca Bernard kirjoitti...

Hienoa, että ymmärtävä yhteistyö järjestyi. Luottavainen mieli on aika ehdoton vaatimus kun lapsestaan on päivän erossa. Ja sun vastauksessa ei ollut mitään tökeröä! Tykkään kun asioita lauotaan siltä seisomalta ja fiilispohjalta. Itse jätän usein palaamatta toisten blogeihin jättämiini syvällisempiin kommentteihin kun ne usein jo seuraavana päivänä tuntuvat noloilta tai harmittelen etten vaihtanut sitä ja tätä sanavalintaani..mahdolliset vastaukset pitää tietenkin käydä lukemassa ja ylipäänsä toivoa, että sellainen on tullut:)