sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Ehkäisykeino vauvakuumeisille

Lapsi käsittää jossain vaiheessa, että vanhempien välillä on jotain erityislaatuista, kuten parisuhde, jonka väliin ei mahdukaan. Sekös häntä riepoo, tuskastuttaa ja ahdistaakin. Toisilla se ilmenee yöheräilynä, raivona, uhmana..ja meillä ihan selkeänä mustasukkaisuutena. Tässä eräänkin päivän esimerkki:

On sunnuntai. Lapsi puuhailee huoneessaan. Hän käy välillä näyttämässä jotain rakennelmaansa isälle. Leikkihetket ovat hiljaisia, ehkä vähän pärinää ja nakuttelua kun pieni remonttireiska tekee raksahommiaan. Toisinaan imuri surisee pikkusiivoojan puunatessa paikkoja. Lapsi pyytää kenties apua teipin kiinnityksessä tai majakankaan korjauksessa, mutta muutoin leikkii tyytyväisenä itsekseen. Hän istuutuu kiltisti tuoliinsa kun isä kutsuu lounaalle. Syö annoksensa istuen ja käy suupesulla oma-aloitteisesti. Köllöttelee levollisena isänsä kainalossa katsellen Vespa-videoita ja kömpii omaan sänkyynsä kun kumppani kehottaa päiväunille. Ja nukahtaa. Ihan ilman draamaa.

Äiti tulee kotiin, saa iloiselta pojalta ensin osakseen sydäntälämmittävät halaukset ja suukot. Hymysuin kerrotaan kivasta aamupäivästä. Äiti ja poika istuvat sylitellen, kirjaa lukien. Leikitäänkin tovi. Tunnin päästä arkiaskareet kutsuvat äitiä, poikaa pyydetään pilkkomisapulaiseksi, isällä olisi asiaa.

(tähän se rätisevä pikakelausääni mikä monesti leffoissa kuuluu kun joku kokee total makeoverin)

Lapsi heittää vihannekset lattialle ja huutaa yhtäkkiä kurkku suorana AAAAAA vaikka isä on juuri kertomassa kuulumisiaan. Vanhempien kasvot kiristyvät. Ja perään poika huutaa uudestaan. Ihan ilman kiukkuista ilmettä tai raivoa. Tuijottaa vain kuin vesikauhuinen koira ja huutaa pää punaisena. Oijoi ompas kova ääni. Äidin korviin sattuu. Ei saa huutaa. Taidat haluta äidin kaiken huomion, mutta anna isä kertoo jutun loppuun. AAAAAAAAAA jatkuu. Kehotan keräämään kasvikset maasta. Perään poika heittää talouspaperirullan. Niin että se purkautuu auki pitkin eteisen lattiaa. Veitsi kädessä viikari juoksee karkuun. Tuuppaan terrorin isän hoteisiin toiseen huoneeseen, jotta ruoka valmistuisi. Syöminen on yhtä pelleilyä, sitten kun lapsi monen kehoituksen jälkeen pöytään suostuu istumaan. En tiennyt ennen lasta kuinka monella eri tavalla tuolilla voikaan pysyä. Selkänojassa roikkuen, toinen kankku istuimella, hajareisin selkänojalla, toinen jalka pöydällä ja toinen istuimella tai ihan vain seisten. Pienestäkin positiivisesta eleestä kiitetään. Niitä mahtuu mukaan yksi.

Ruoan jälkeen suu soossissa karataan lähmäämään vanhempien lakanat. Kovasti sanominen on enää turhaa, tyynyliina on jo täynnä tomaattikastiketta. Kaikkiin jokapäiväisiin rutiineihin suhtaudutaan uppiniskaisesti ja päinvastoin tehden. Lopulta menen pötköttämään miehen kainaloon uupuneena, lapsi hyppää pommina päälle. Toisen kerran. Ai, ei niin kovasti. Tule tänne meidän keskelle köllöttelemään. Pumps uudestaan pompaten suoraan naaman päälle. Kenenkään päälle ei saa hypätä, potkiminen sattuu!! Mutta painitaan vähän. Kutitan ja hassuttelen. Poikaa naurattaa, energiaa puretaan. Bängg lapsi paiskaa kirjan yhtäkkiä päin isän naamaa.  Hei lopeta, ei noin saa!!! Sitten lentää painepesuri samaan osoitteeseen. Vielä lujempaa. Out of the blue! Kolmevuotiaalla on voimaa jo melkoisesti. Isä painelee suutuksissaan keittiöön painamaan jääpalalla otsaansa. Poika pyytää isältä anteeksi ja h y m y i l l e n kirmaa äidin kaulaan tulisesti suukotellen ja rutistaen. Mies kaipaisi seuraani, pitäisi puhua tärkeistäkin asioista mutta samalla toivoo minun poistuvan kotoa jotta pojan päsmäröinti hellittäisi. Kaikki kamaluus alkaa aina kun tulen kotiin.

Loppuillan lapsi painelee ympäri huoneita kuin herhiläinen.  Huutoa, touhotusta ja äidin niskassa rynkyttämistä. Älämölöä ja päättömänä kanana menoa. Saako kakkaa syödä, minä syön kakkaa. Kakka kakka kakkkkaaaa. Mihin katosi se älykäs lapseni joka jo kaksivuotiaana tavasi kirjaimia,  ajattelen. Luen tarinoita, päristelen paloautolla, istun ja olen läsnä. Liimaan valonkatkaisijoita ja viemäriputkia majatyynyihin ja mitä vain lapseni keksii ideoida. Hetki jolloin tekisin jotain itsekseni saati miehen kanssa toivottaa pienen pirun heti tervetulleeksi ja meno edellämainitun kaltaisena jatkuu. Ei saa huutaa. Älä lyö vitriinin laseihin. Kohtele leluja hellästi. Naapurit tulevat kohta valittamaan, shhhhhhhh.
Kivaa vastapainoa työelämälle tämä tällainen perheen yhteinen laatuaika. Lasken minuutteja nukkumaanmenoon. (Ihan turhaan tosin.)

Kun lapsi ei sulata avioliittoa, näiden kahden liitto ainakin toimii.
Iltarutiinit toistuvat samanlaisina. Syödään iltapala, käydään pesulla. Vaihdetaan yöpuku, luetaan iltasatu, halit pusut. Sängyssä kerrataan päivänkulku, lauletaan unilaulu. Peitellään ja paijataan. Ovi kiinni ja hetken hiljaisuus. Kunnes 5min kuluttua poika on taas makuuhuoneen ovella tyynyineen nalle kainalossa. "Olen vain vähän aikaa". Lapsen silmät seisovat päässä ja unentarve on käsinkosketeltavissa. Nyt on uniaika, jokainen pysyy omassa sängyssään. Lastenhuoneeseen kannetaan ulvova poika. Viisitoista kertaa. "Minä haluan nukkua kahdestaan äidin kanssaaaaa". Pahimpia ovat ne kerrat, kun on jo luullut toisen nukahtaneen mutta pienet askeleet kuuluvatkin vartin hiljaiselon jälkeen. Tunteeni vaihtelevat säälistä sapetukseen. Lapsi hellyttää ja ymmärrän pienen ihmisen ikävän ja halun olla vanhempien kanssa. Toisinaan mitta on vain täynnä ja huoneestaan kuikuileva kakara kiehuttaa. 
Lopulta kello on jo yksitoista illalla. Olen niin väsynyt ja täynnä sekä omaa että lapseni ääntä. Vien pojan viimeisen kerran sänkyynsä ja nukahdan omaani kiukkuisena.

Seuraavana päivänä odotan työpaikan edessä yksinäni ratikkaa. Sitä jolla kotimatka kestää kaksikymmentä minuuttia kauemmin. Otan puhelimen esiin, avaan skypen chatin ja vaihdamme kuulumiset kumppanin kanssa online..

Kokemuksia, ajatuksia? Lähtikö vauvakuume? :)


Bianca**

ps. Tämän kirjoitettuani aloin jo ajatella kuinka sitten pojan teini-iässä kaipailen sitä syliin ryntäävää pikkuviikaria jolle äiti oli kaikki kaikessa...no, enhän mä sitä nytkään pois vaihtais<3

3 kommenttia:

Noel kirjoitti...

Olipa tutunoloisesti kuvailtu :D Jos mä joskus onnistun jonkun pikkulapsen kuvan kattomisella herättelemään vauvakuumetta, niin ei vie kyllä kuin parin sekunnin ympärilleen kattomisen tai päivän taaksepäin kelaamisen mielessään, kun se vauvakuume on jo tiessään.

Nyt on niin hektistä ettei tähän soppaan kaivata enää yhtään lisäkäsiä hämmentämään :D En mäkään vaihtais mitään pois, onhan meillä mielettömän hyviäkin hetkiä!

Katri kirjoitti...

Niin tuttua, niin tuttua... ja niin raivostuttavaa! Kyllä tuo huomionhaku-/tahtokausi jossain vaiheessa hellittää. Ei ehkä lopu kokonaan, mutta hellittää. Promise!

Meillä tuo homma näkyy just siinä kun mies tulee kotiin töistä. Ihan turha yrittää siinä mitään jutella tai keskustella. Ja tämä näkyi myös joululomalla mun vanhemmilla. Lapset heräsivät aikaisemmin isovanhempien kanssa, kun me vanhemmat jatkettiin vielä unia. Kaikki meni kuin oppikirjassa ja lapset olivat kuin enkeleitä.... siis siihen asti kun me herättiin ja astuttiin näköpiiriin!

Lohduttaudutaan siis sillä, että se teini-ikä tuo helpotuksen... yhteen ongelmaan. :D

Bianca Bernard kirjoitti...

Noel ja Katri, mukava kuulla että tämä tällainen on tuttua muissakin perheissä:) Onneksi on tosiaan niitä ihaniakin hetkiä sekä isovanhempia auttavien käsien kera silloin tällöin!