keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Syksyn sulattelua

Vien pojan puistoon päivittäin. Kanssani hän tykkää kiikkua kauan keinussa, kiivetä kädessäni kiveltä toiselle, puuhata hetken hiekkalaatikolla vierivieressä ja lopuksi lompsia pilke silmäkulmassa portille. Se tietää kävelyretkeä kirjastoon, Alepaan tai ties minne. Mies puolestaan on hoitanut päivän toisen puistoilukerran ja tänään menin parvekkeelle parivaljakkoa jo huhuilemaan kun ei kotiin kuulunut. Seurasin tovin ja mitä näinkään? Isänsä istui puistonpenkillä ja poika juoksi täyttää häkää ihan toisaalla kahden muun kersan kanssa!

Aivan mahtavaa!! Se että toinen toimii toisin. (herkkujen antamiseen tämä ei päde,arvatkaa kumpi on lepsumpi? ;) Tekee hyvää lapselle olla erilaisten aikuisten kanssa! Eikä tottua vain yhteen tapaan tehdä ja olla. Pojasta paljastuu erilaisia puolia, rohkaistuu tekemään uudenlaisia asioita! Vaikka Topoliini on ollut ainoastaan isovanhemmilla kodin ulkopuolisessa hoidossa minusta jo heidänkin joukkonsa on suuri rikkaus.  Ei lapsi siitä vahingoitu jos hoitaja ei tiedä leikittää tai laulaa juuri sillä äidin tavalla. Tai ymmärrä sormen liikkeestä tai suun asennosta mitä muksu mielii. Silloin hakee pentunen pastapussin kaapista omatoimisesti ja lyö pöytään.  Jo tajusi mummikin puolitoistavuotiaan pojan päivällistoiveen kun kieli ei vielä kertonut :D

Usein  lapset myös vievät vanhempiaan kuusnolla. Kannatuttavat rappusissa, sikailevat pöydässä ja temppuilevat päiväunilla. Samaiset rakkaudenmuruset ovat lastentarhanopettajien tai mummien silmäteriä, jotka ihastuttavat kauniilla käytöksellä ja reippaudellaan. Kuvittelin aina olevani lempeä mutta vastuuta antava aikuinen. Niin se aika vain pääsi minutkin yllättämään. Olen pitänyt tuota jo puistojengin vanhinta kloppia vauvana jolta en ole osannut vaatia yhtä sun toista. Kaksivuotiaana keksin alkaa nukuttamaan yöt omassa sängyssään, nyt portaatkin marssii itse mukisematta..ten. Ruokahetket rauhoittuneet ja syöminen itsenäisempää vaikkakin vielä suurimman osan ohjaan minä ääntä kohti. Vanukkaat kyllä hupenevat hapiasti häiritsemättä äidin ruokailua. Kummallista!;)

That said, äidin vauva on aina äidin vauva. Ja niin saa ollakin. Tällaisia ajatuksia vain pyörittelen ennen syksyn työelämään paluutani. Ihan itseni tyynnyttelynä tietenkin.
 Näen jo miten vetistelen naama vääränä jos joku erehtyy kysymään työpaikalla tuntemuksia uudesta tilanteesta..Ihan ookoo..no byäääh ikävä on niin että sydäntä riipii!!! Ja haluan vain takaisin kotiin jatkamaan kaksikkomme yhteiseloa. Hamaan loppuun saakka. 
Mahdollisia miniäehdokkaita säälin jo etukäteen :D
Vanha minäni sanoisi get a life. Nykyinen nössöminäni noh..allekirjoittaa tämän.

Onkohan täällä muita mammoja, joille irrottautuminen ipanasta tuntuu inhalta?


Bianca**





2 kommenttia:

Syvältä.Sanna. kirjoitti...

Sinun nössöminäsi kuulostaa fiksulle ja rakastavalle äidille :) Ja inhalta tuntuu, Nim. Tänään eka päivä töissä kolmen lapsen jälkeen! Kiva kun piipahdit blogissani!

Bianca Bernard kirjoitti...

Voi kiitos ja myötätuntoa sinne uuden arjen aloitteluun:) Hyviä puolia löytyy varmasti siitäkin!