maanantai 24. maaliskuuta 2014

Mansikoita mustikoita



Se liikuttaa, kiinnostaa, opettaa ja ilahduttaa. Sen kanssa saattaa oivaltaa ja nauraa. Se voi pelottaa mutta sinun ehdoillasi. Sillä se etenee haluamassasi tahdissa ja järjestyksessä. Se voi olla täynnä yllätyksiä tai paljastaa heti kaiken niin valitessasi.

Lastenkirjasta on moneksi. Tartuin haasteeseen levittää lastenkirjojen näkyvyyttä ja arvostusta. Osallistun tempaukseen kahdessa osassa. Tässä ensimmäisessä kerron meidän muksun kirjamieltymyksistä ja siitä miten lukuhetket ovat matkan varrella vaihdelleet.

Topoliinon ensimmäinen kirja oli äitiyspakkauksen Pikku Poron Päivä. Se alkoi otsikon sanoin ja viihdytti jo hyvin varhain pientä poikaani. Kirja myös onnistui hetkellisesti katkaisemaan itkun tai mielipahan. Edistysaskel lukuhetkissämme tapahtui kun lapsi oppi itse kääntämään kirjan sivua ja osoittelemaan kuvia. Lukuhetki tuntui heti enemmän yhteiseltä.  Olin yllättynyt miten niin pieni vauva malttoi pysytellä tarkkaavaisena koko lorulitanian ajan. Nyt kaksivuotiaana hän osaa kirjan lorut ulkoa ja PikkuPoro kuuluukin meillä duettona. Lapsi matkii myös kirjaan liittyvät maneerini, kuten kirjan lopussa nukkuville eläimille vilkuttelu ja hyvänyön toivottaminen. Sydäntä lämmittää!

Meidän perheessä lukuhetki lähtee lähes poikkeuksetta lapsen toiveesta. Poika yksinkertaisesti hakee kirjan ja peruuttaa peppunsa vanhemman syliin. Näin on tapahtunut niin kauan kuin motoriikkansa on sen mahdollistanut. Pienempänä pitkäjänteisyyttä kuunteluun kesti kauemmin, nykyään Topoliinon oma puheen pulputus tauottaa tarinat tuon tuosta. Kirjoja luemmekin keskustellen ja kysellen, mutta tsemppaan jaksamaan viimeiseen sivuun saakka. Jos kiinnostus lopahtaa kesken, kursin kappaleita pois sieltä täältä ja lyhentelen.


Olohuoneessa meillä on usein viltistä tehty maja ja sinne poika kiikuttaa opuksiaan ja selailee myös itsekseen suulaan selityksen siivittämänä. Liikuttava näky on myös huoneensa ikkunalaudalla kyyhöttävä kapea selkä kun hän oikein keskittyneesti kyyristyneenä tutkii ja analysoi ääneen kirjaansa. Jään salaa hiljaa kuuntelemaan kunnes lopulta tulee pakottava tarve halata.

On ollut hienoa seurata lapsen kehitystä kirjan kaverina. Aluksi vetosi värit. Kirjallisuutta kaadettiin kirjaimellisesti kurkusta alas kuola valuen. Kohta Pupen kurkistuskirjat kokivat koviakin otteita ja teippiä tuusattiin tuhanteen kohtaan. Samaan aikaan osoiteltiin oman elämänpiirin juttuja. Kissa ja tietyt ruoat saivat säännöllisesti sormen sipaisun.
Vuoden kieppeillä keksittiin kuviin liitetyt sanat, joita tahdottiin toistettavan yhä uudestaan ja uudestaan. Huumorintajuakin aloin aistimaan. Muun muassa kirjassa olevan lapsen tuhmat temput naurattivat ja nurinkurin hommat hihityttivät. Hassuilla äänensävyillä sai satuun säpinää ja uteliaisuuden uusiin ulottuvuuksiin.

Meiltä vanhemmilta ei enää kirjoista karteta kuvien merkityksiä vaan nyt kiinnostavat kirjaimet. Niitä Topoliino osoittelee yksi toisensa perään ja tunnistaakin useimman. Myös juoni alkaa merkitä enemmän ja syyseuraus-suhteet saavat aikaan pohdintoja. Mm. Velthuijsin Sammakko-kirjoista meille on ollut iloa ja lohtua.

Nukuttaminen oli sen verran ongelmallista yhteen aikaan että tuolloin jäi iltasaturutiinitkin rättiväsyneinä. Siihen perinteeseen haluan kuitenkin palata. Aion raahata vanhempieni luota kovakantisen Katto Kassisen ja fiilistellä iltaisin omaa lapsuuttani Topoliinon tietenkin tuudittuessa samalla hiljaa uneen (toivoa saa!).
Mieleeni palaa väistämättä viininpunainen villapaita, Sergio Tacchinin tuoksu ja isän kotoisa kainalo<3



Blogien lasten kirjaviikkoa vietetään 24. - 30.3. 2014, osallistu sinäkin täältä!


Bianca**












2 kommenttia:

Katri kirjoitti...

Ihana lukutoukka <3

Bianca Bernard kirjoitti...

Ihan tuli ikävä tuota palleroaikaa:)